Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään; hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet vaaleat viikset. —
Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään. Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.
Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa heihin.
— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.
Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa, mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. — Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.
Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa loistivat.
— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla, uneksien sinitaivaasta… ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.
Thora pudisti päätänsä.
Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.
Hän nyökkäsi Thora Thammersille.