— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!
Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.
— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas. Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»
— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja samaa.»
— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa, kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä sinä teit minulle!»… Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen! — — —
* * * * *
— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?
Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.
Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä muutakin?
— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa. Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta, en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —