* * * * *
— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää, kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä olen luonasi?» — — —
— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»
— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle. Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja toivotti minulle siunaten rauhaa — — —
— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —
* * * * *
— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla jotakin haudan tuolla puolen — — —
— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut tulla luokseni tänä kesänä — — —
— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä riistää! — —
— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia ladyn kanssa?