Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden taivaanrantaa.
Aurinko laskee.
Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.
Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu, ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua… On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.
Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.
Niiden sydän on riemua tulvillaan.
Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi avata silmänsä ja uinuva sielunsa.
On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon, yli joen ja järven.
Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —
Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!