Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään, viemään kuulemaansa viestiä.
Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.
Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.
Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.
Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt, vienosti hohtaen jää se valaisemaan.
Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.
On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.
* * * * *
Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai katumusta.
Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.