2.
Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin, auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne yhä vielä tuolla ylhäällä.
Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.
Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä, valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.
Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.
Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.
* * * * *
Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.
Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.
Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.
Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.