Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.
Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen, vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton, jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.
— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa. Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä, melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita, ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — — Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada asua… Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein… Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän, joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän maksaa koko talosta… Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos, ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —
— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten joukkoon — — —
Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.
Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko, kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!
— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan ollut niin.
Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen, olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.
Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.
Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.