Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.
Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden, vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli tunturilaitumelta — — —
Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.
Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta loisketta!… kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.
Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.
Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina! Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli parasta kaikesta!
Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.
Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.
Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.
Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle, mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. — Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —