Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —
Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet itsensä jäljettömiin… jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi hänen muistonsakin!
* * * * *
Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut kaikki, — oli käynyt tyyneksi!
Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli murtunut… se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!
Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei ollut voimaa kestää niitä kahdesti.
Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen…
Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.
* * * * *
Ilta lähestyi.