Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa varten… Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»
Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi sitä.— — —
Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.
— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.
— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten hänelle?
Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja isänsä sukuun… niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!
Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö, ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä — ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas varasto merkityksettömiä puhetapoja… sama rakkaus mukavuuteen, sama tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua sydämeen!
Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.
Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?
— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.