— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.
Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?
Mitä te ajattelette?
— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan…» Sellaista elämä on!… me emme kuule toisiamme!
— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain lisää.
— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!
— Huomennako?
Thora ei vastannut. Hän läksi.
Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja ikäänkuin häipyvän nummelle.
Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen… Huomennako? Tulisiko hän huomenna?