"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä luulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja jättäisin pakanat omiin oloihinsa."
"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää." Sitten hän äkkiä vaihtoi puheainetta.
"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?"
"Toisinaan mekin olemme", vastasi tohtori nauraen.
"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista. Sairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta kansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en ainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän sielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi parantaa; vai voitteko?"
"Me luulemme osaavamme", sanoi tohtori naurahtaen.
"Niin", sanoi Greeta, päätään ravistaen, "mutta ettepä osaa kuitenkaan. Sitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän etsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä välistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja Herra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja hoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan uskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne."
"Vai niin", sanoi tohtori, nousten lähtemään, "ehkä minä erehdyn. Koetan ajatella sitä asiaa."
Greetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen oikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta mustetta ja paperia.
"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy ilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä, sen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta, kysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle, kysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä iloinen että ylpeä, uskotteko sen?"