Neiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.
Matkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa, kuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa oli.
Kun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä, syöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen herkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä oli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina sunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin enemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan ollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.
"Täti", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella, "tunnetko milloinkaan laulamisen halua?"
"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?" vastasi täti äreästi.
"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että kipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän."
"Vai niin", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. "Odottakoon opettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten, laulaako hän."
"Minä luulen, että hän sen tekisi", sanoi Greeta miettivästi. "Hän sanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen, ja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi."
Rouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.
Greeta rohkaisi mielensä ja jatkoi: