Greeta nielasi kyyneleensä ja lähti.
Joyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.
"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä, minkälainen variksenpelätti hän on."
"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha ja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta hänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän pääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa säikähtävän."
Greeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka, ja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa vinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan pelästyksestä uuvuksissa.
Joyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa sanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.
"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä."
"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin loassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän luo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä eläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen olen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä oli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja siellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia ja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua kahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en milloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa riippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista heltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät! Se olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat perässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä oli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas neiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni uskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä loassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja kaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää pituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä huusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän otti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon ja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään poliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän juoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä meidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne maitoa noutamaan?"
Greeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.
Helena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti: