Vihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai luvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen tuli mennä rouva Timsonille.
Hän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun hänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä niin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa puutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia kukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka enään kukkivat.
Rouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna arvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta varmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana sanoa itsekseen:
"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo ääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas — oi, koko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!"
Nyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: "Ne pitävät itsensä puhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen, ne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse tomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret. Tahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä on, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa."
Sitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei voinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein tehtävänsä ja ilonsa.
Päivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja kello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin ja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille, istui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli kuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä hänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani muistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.
Hänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä. Hän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei aina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia, ja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla apuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin neideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa, kun ne piti puhdistettaman hienoiksi.
"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni", sanoi hän Greetalle. "Olen teitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa arvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä ja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin, niin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja terveet tekisivät työtä."
Hänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.