"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti."
"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä menen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan perästäpäin."
Greetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:
"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole nyt rohkea ja tee velvollisuutesi."
Hän veti hitaasti oven kiinni.
"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin minä huudan Albert Edvardia."
"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale. Kuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis vastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske minut sisälle heti paikalla!"
Neiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei hän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta oi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin kaksi suljettua ovea heidän välillänsä. "Te menette nyt heti paikalla täältä", huusi Greeta. "Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse sisälle, sanon minä — ei vaikka kuolisin."
Vieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan sellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen seinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti kyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se haukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti kutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven avain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras nainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. "Nyt minä menen tuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta oletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja kirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan alla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää kantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein lujasti, poikaseni!"
Albert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui ikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa vartioida emäntiensä omaisuutta.