"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista asioista.
"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."
"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua melkein kilometrin päähän."
Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi Greetaa suuri suru.
Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä, joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.
"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut jotakin?"
Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.
"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en milloinkaan voi voittaa."
Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.
"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"