Mut eiköhän värsy näin tehtynä liene tosiaan hankalallainen ja laulullensa kankia, ja eikö vielä päällisiksiki useimmmiten siitä laausta, että kuin sitä lauletaan, toinen siit' ei ymmärrä pian mitään?
Olisi nyt Suomalaisen värsyn rakennuksesta vielä paljokin sanottavaa; vaan tässä ei ole tila tästä aineesta enään laviammin puhua. Lopuksi vaan mainittakoon, että ne, jotk' eivät suostu näitä lauluja mittojensa jälkeen lukemaan, siitä syystä, että aksentto heiän mielestä silloin usein surmattaisiin, taitavat heitä lukiissansa, niinkuin tottuneet ovat ja niinkuin Runojamme myös luetaan, seurata vaan sanojen omaa aksenttoa. Ehkä lieneeki se paras; niinpä moniaat oppineet arvelevat Greekalaistenki ja Latinalaisten tehneen, koska he aksenttoa turmellen värsynsä rakensivat polvien pituuen ja lyhyyen mukaan, kukatiesi vaan saahaksensa näin värsyn laulannolle soveliaammaksi.
Mitä nyt näien Laulujen Suomennukseen tulee, niin taitaneepi tarkka tutkia havaita siinä paljon vikoja ja puutteita. Vaan hän muistakoon myös, että kielemmeki vielä tahtoopi olla kankianlainen, koska sitä vasta nykyjään on enämmin ruvettu harjoittamaan, ja että tämä työ siis on ollut Suomentajalle usein vaikiata. Oppineille hän myös soisi vielä saaha mainita, että hän suomennuksessaan on seurannut enimmiten Gumaeliuksen Greekalaista Tekstiä, josta hän kuitenki paikoin on erkaunut, nouattaaksensa toista hänen mielestänsä parempaa lukulaatua (läsart).
Helsingissä 24:nes päivä Toukokuussa 1834.
LAULUJA ANAKREONILTA,
I.
KANTELE.
Laulaa Atreidiloita,
Laulaa Kadmookin aivon;
Mut kielin kanteloinen
Raikkuupi rakkautta.
Mä kielet vasta vaihoin,
Mä vaihoin kanteleenki,
Ja soitin työt Heerakleen;
Mut tuopa kanteloinen
Vaan, raikku rakkautta.
Jääkää uroot hyvästi!
Mun kanteleeni kaunis
Vaan rakkautta raikkuu.