— Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa minulle taritsette.
— Tehän pyysitte minulta kahtatoista, vastasi apotti.
Cathérine alkoi suuttua:
— Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia. Tahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte.
— Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä tekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.
— Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi… Te kieltäydytte?…
Apotti, minä kostan.
Hän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän äkkiä rupesi huutamaan:
— Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa puvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra apotti!
Juuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in Trois-Pucelles'in kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli matkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n kolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä merkiksi.
Apotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma, sillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin ankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja lävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon kadun lihalliset synnintekijät.