Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini, kumoten viinipikarinsa.
— Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on saanut silmäni kyyneliin.
III
Valtiomiehet.
(Jatko ja loppu)
Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin, kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.
Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:
— Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa. Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.
On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan Apokolokyntos tai meidän Satire Ménippée, joka on aika mehevä. Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta. Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin tuntenut elämässään, hän vastasi:
— Kun tunsin menettäneeni kunniani.