Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta. Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon, ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.
Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.
— Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa, yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.
— Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena niin oivassa työssä?
— En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni olisi sellainen vaikutus, en kirjoittaisi niitä koskaan.
— Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?
— Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni asetti hänelle kysymyksensä.
— En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet meille niin myöhään kuin suinkin.
— Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän, että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.
Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi katkeriin puheisiin: