— Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?
— Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan Viisaudesta väittää Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani, kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.
V
Pääsiäismunat.
Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla, Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen, koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.
Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia jokapäiväisessä ravinnossaan.
— Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta, uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista. Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen, että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.
— Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?
Ja hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:
— Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette, sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.