— Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon, että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.
— Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella. Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi, josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti, että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille hiukan päänvaivaa.
Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren kanssa.
— Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo tämän eläimen muotoiseksi.
— Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit ovat laatineet tutkielmia siitä.
— Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen, jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.
— Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea, jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!
— Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut ällistymään.
Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi ohuesti naurahtaen:
— Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha, kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.