— Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan puettuina.
Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne, herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään. Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee hillitsemään itsensä.
— Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää, tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin, kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: Pulcher hymnus Dei homo immortalis. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista, vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, pulcher hymnus Dei. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää, ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme, ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.
Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa, joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää, joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.
Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!
Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat kunnon miehiä kumpainenkin.
VI
Uusi hallitus.
Herra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän ammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa, kuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra apotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa mukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut taskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea kaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan piippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:
— Hyvät herrat, ministeristö on kukistettu.