— Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.
— Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette lurjusten puolella.
— Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten lapsiamme.
— En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä. Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä. Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan, vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.
— Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan, Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan, joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.
— Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi.
— Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista. Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään, vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.
— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä. Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.
— Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.
— Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?