On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.
— Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on oikea, kuten sanakin ilmaisee.
—- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään. Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin. Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä, oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta, jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.
— Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on ylevää.
— Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin julma. Se on goottilaista raakuutta.
— Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.
— Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua, hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus olisi vähemmän ylevää.
Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon, hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin, kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.
Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin, joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus. Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja, olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin seasta.
Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet. Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet, vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.