XXI.
Oikeus.
(Jatkoa)
Kääntyen puoleeni hyvä opettajani jatkoi seuraavasti:
— Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu erottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain ajallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin loukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se, että hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit vapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja tuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen. Mitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten keskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin, koska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia ei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen hyödyn kannalta, — tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden, voitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota heidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät siihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa yleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa, niin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen, sydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista muutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä ajoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei halua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin paheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen ulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla täysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim. korvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten porvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se kohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus, joka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien vuosisatojen silmissä.
— Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään minkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme rangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen rinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan kasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi olemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja siviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä näemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat milloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli, keskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat korpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo uskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta, retkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän. Ihmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen kansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia, kapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä, joitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan koko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan. Mutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten oikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan, vaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.
Tuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän oikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa vaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden kuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis heikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä heikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset epäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä johtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin heidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on oikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin hyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte mainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien rinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä naurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa löytävät loukkaamattoman turvapaikan.
Ankarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua lausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä päätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä kumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua lain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä jäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen tai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle sanalle.
Vielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta uusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai vähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet laissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä ole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka ei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla ei ole oikeutta tajuta sitä.
Mutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin, olisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu paljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin lakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat vaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri oikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin rauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä punapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka, vaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita erehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus tuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty toisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä, sillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.