— Minä en tahtonut uskoa, mutta nyt minä näen sen kyllä: hän on hirviö…

Yhtä kalpeana kuin äitinsäkin, vaahto suupielissä, syöksyi Évariste ulos huoneesta paeten etsimään Élodien sylistä unhotusta, unta, kaiken häviön suloista esimakua.

XIX.

Sill'aikaa kun isä Longuemarea ja ilotyttö Athénaïsia kuulusteltiin piirihallituksessa, vietiin Brotteaux kahden santarmin välissä Luxembourg'iin, jonne kuitenkin portinvartija epäsi häneltä pääsyn, esittäen syyksi sen, ettei enää ollut tilaa. Vanha pankkiiri kuljetettiin sitten La Conciergerie'hin ja vietiin siellä ensiksi kansliaan, joka oli verrattain pieni, lasiseinällä kahtia jaettu huone. Kansliakirjurin viedessä hänen nimeään vankiluetteloon Brotteaux näki lasiruutujen läpi kaksi miestä, jotka istuivat kumpikin kurjalla matrassillaan, liikkumattomina kuin kuolleet, jäykästi tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Lautaset, pullot, leivän ja lihan jätteet peittivät lattian heidän ympärillään. Ne olivat kuolemaan tuomittuja, jotka odottivat pyövelinkärryjä.

Entinen herra des Ilettes vietiin erääseen koppiin, jossa hän lyhdyn valossa erotti kaksi makaavaa ihmishahmoa, toinen raa'an näköinen, epämuotoinen, kammottava, toinen miellyttävä ja lempeä. Nämä molemmat vangit tarjosivat hänelle vähän mädäntyneistä ja syöpäläisten täyttymistä olkipahnoistaan, jotta hänen ei tarvitsisi nukkua ulostusten tahrimalla maapohjalla. Brotteaux vaipui eräälle penkille tuossa löyhkäävässä pimeydessä ja jäi siihen istumaan pää seinää vasten, mykkänä, liikkumattomana. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän olisi lyönyt päänsä murskaksi seinään, jos hänellä vain olisi ollut voimaa siihen. Hän ei voinut hengittää. Hänen silmissään pimeni; pitkä suhina, rauhallinen kuin hiljaisuus, täytti hänen korvansa, hän tunsi koko olemuksensa uivan suloisessa tyhjyydessä. Silmänräpäyksen ajan, joka oli sanoin kuvaamaton, oli kaikki hänestä pelkkää sopusointua, tyyntä kirkkautta, sulotuoksua ja autuutta. Sitten hän vajosi tiedottomuuteen.

Kun hän jälleen palasi tajuihinsa, oli hänen ensimmäinen tietoinen ajatuksensa kaipaus takaisin tuohon tajuttomuuden tilaan, ja ollen filosofi vielä epätoivon äärimmäisessä tylsyydessäkin hän teki sen huomion, että hänen oli ollut pakko laskeutua maanalaisen vankirotkon syvyyteen giljotiinia odottamaan, ennenkuin hän oli voinut kokea voimakkaimman nautinnon tunteen, mitä hänen aistinsa vielä milloinkaan olivat hänelle välittäneet. Hän koetti uudelleen päästä tajuttomuuden tilaan, mutta onnistumatta, päinvastoin tunsi hän, miten vähitellen vankityrmän ruttoinen ilma taas toi hänen keuhkoihinsa elämän lämmön ja sen mukana sietämättömän kurjuuden tunnon.

Mutta hänen molemmat toverinsa pitivät hänen äänettömyyttään julmana loukkauksena. Brotteaux, joka oli luonteeltaan seuranpitoon taipuvainen, koetti tyydyttää heidän uteliaisuuttaan; mutta kun he saivat kuulla, että hän oli ns. "poliittinen", yksi niistä, joiden rikos oli vain keveässä sanassa tai ajatuksissa, niin eivät he tunteneet häntä kohtaan kunnioitusta eivätkä myötätuntoa. Se, mistä näitä molempia toisia vankeja syytettiin, oli kouriintuntuvampaa, vanhempi oli murhamies, toinen oli tehnyt vääriä assignaatteja. He tyytyivät molemmat nykyiseen tilaansa, vieläpä tunsivat siitä jonkinlaista mielihyvääkin. Brotteaux tuli äkkiä muistaneeksi, että hänen päänsä yläpuolella oli liikettä, melua, valoa ja elämää ja että Palatsin somat myyjättäret hymyilivät siellä hajuvesi- ja ompelutarvevarastojen takana onnellisille ja vapaille ohikulkijoille, ja tämä ajatus lisäsi vielä hänen epätoivoaan.

Tuli yö, huomaamattomasti hiipien vankityrmän pimeyteen ja äänettömyyteen, mutta kuitenkin raskaana ja murheisena. Ojennettuaan toisen jalkansa pitkäkseen penkille ja nojautuen seinään Brotteaux nukahti. Hän oli istuvinaan tuuhean pyökkipuun alla, jossa linnut livertelivät; laskeva aurinko verhosi virran läikähteleviin liekkeihin ja pilvien palteet hehkuivat purppurassa. Yö kului. Ankara kuume vaivasi häntä ja hän joi ahnaasti ruukustaan vettä, jonka laatu vain lisäsi hänen sairauttaan.

Seuraavana päivänä vanginvartija tuodessaan lientä lupasi hankkia Brotteaux'lle eri korvausta vastaan paremman kopin heti kun vain paikka tulisi vapaaksi, jota seikkaa ei kauan tarvitsisi odottaa. Ja todellakin hän jo päivää myöhemmin tuli hakemaan vanhaa pankkiiria pois maanalaisesta tyrmästään. Joka askelella, jonka Brotteaux astui ylöspäin, hän tunsi voiman ja elämän palaavan, ja kun hän vihdoin näki edessään punaisella tiililattialla varustetun huoneen ja siinä kurjalla villapeitteellä verhotun telttasängyn, niin hän itki ilosta. Ei edes sekään kullattu, toisiaan suutelevilla kyyhkysillä koristettu vuode, jonka hän muinoin oli teettänyt Oopperan kauneimmalle tanssijattarelle, ollut näyttänyt hänestä niin suloiselta eikä luvannut sellaisia nautintoja.

Tämä telttasänky oli suuressa, jotensakin siistissä salissa, jossa oli seitsemäntoista samanlaista, korkeilla aitauksilla toisistaan erotettua vuodetta. Se entisten aatelismiesten, kauppiasten, pankkiirien ja käsityöläisten muodostama seura, joka asui täällä, ei lainkaan ollut epämieluisa vanhalle publikaanille, joka tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten? kanssa. Hän pani merkille, että nämä ihmiset, joilta kuten häneltäkin oli riistetty kaikki ilo ja joita todennäköisesti odotti kuolema pyövelin kädestä, yleensä näyttivät iloisilta ja olivat kärkkäitä pilapuheille. Kun hänellä ei ollut erityisiä taipumuksia ihmisten ihailuun, niin hän pani onnettomuustoveriensa hyvän tuulen heidän kevytmielisyytensä laskuun, joka esti heitä kyllin selvästi tajuamasta asemaansa. Hän vakiintui tässä mielipiteessä nähdessään, että älykkäimmät heistä olivat syvästi murheellisia. Hän huomasi pian, että useimmat ammensivat viinistä ja viinasta ilonsa, joka alkulähteensä mukaisesti sai väkivaltaisen ja välistä vähän mielettömän luonteen. Kaikki eivät olleet rohkeita, mutta kaikki tahtoivat näyttää siltä. Brotteaux'ta se ei hämmästyttänyt: hän tiesi, että ihmiset mielellään myöntävät olevansa julmia, vihaansyttyviä, jopa kitsaitakin, mutta eivät koskaan pelkureita, sentähden että tällainen tunnustus helposti saattaisi heidät niin villien parissa kuin sivistyneessä yhteiskunnassa hengenvaaraan. Siitä johtuukin, hän tuumi, että kaikki kansat ovat sankarikansoja ja kaikki sotajoukot vain pelkistä urhoista tehtyjä.