— Olisikin vallan häpeällistä, jos hän olisi.
— Älä puhu noin, lapseni: hän on sisaresi. Julie ei ole huono ihminen; hän on pohjaltaan hyvä, ja vastoinkäymiset ovat häntä kasvattaneet. Hän rakastaa sinua. Minä voin vakuuttaa sinulle, Évariste, että hän ei mitään niin toivo kuin päästä jälleen työteliääseen, moitteettomaan elämään ja omaistensa piiriin. Ei mikään estäisi sinua tapaamasta häntä. Hän on mennyt naimisiin Fortuné Chassagnen kanssa.
— Hän on siis kirjoittanut teille?
— Ei.
— Kuinka olette siis saanut nämä tiedot hänestä, äiti?
— En kirjeellisesti, lapseni, vaan… Évariste nousi tuoliltaan ja keskeytti hänet hirvittävällä äänellä:
— Ei sanaakaan enää, äiti! Älkää sanoko minulle, että he ovat palanneet Ranskaan molemmat… Koska heidän kerran täytyy kuolla, niin toivon ainakin, että se ei tapahdu minun välitykselläni. Heidän tähtensä, teidän ja minun itseni tähden minä en tahdo tietää, ovatko he Pariisissa… Älkää pakottako minua sitä tietämään, sillä muuten…
— Mitä tarkoitat, lapseni? Et suinkaan tahtoisi, uskaltaisi…?
— Äiti, kuulkaa minua: jos minä tietäisin, että sisareni Julie on tuossa huoneessa… (ja hän viittaa sormellaan suljettuun oveen) niin menisin heti ilmiantamaan hänet valvontavaliokunnalle.
Äiti-raukka oli käynyt kasvoiltaan yhtä valkeaksi kuin hänen myssynsä, hän pudotti sukankutimen vapisevista käsistään ja huokasi äänellä, joka oli heikompi kuin heikoin kuiskaus: