Hän piti tiukasti kiinni siitä, että kansalainen Gamelinin oli saatettava hänet Kansan ystävän luo, joka asui verraten lähellä Rue des Cordeliers'lla, kirkon vieressä. Vähän vastusteltuaan maalari vihdoin suostui naiskansalaisen pyyntöön.
Rakuuna Henry, jota he pyysivät tulemaan mukaan, kieltäytyi, esittäen syyksi sen, että hän tahtoi säilyttää vapautensa yksin kansalainen Marat'nkin suhteen, joka epäilemättä oli tehnyt tasavallalle palveluksia, mutta joka tätä nykyä oli heikontumaan päin: eikö hän ollut sanomalehdessään kehoittanut Pariisin väestöä maltillisuuteen?
Ja nuori Henry surkutteli sointuvalla, pitkäin huokausten säestämällä äänellään tuota tasavaltaa, jonka pettivät kaikki, joihin se oli pannut toivonsa: Danton, joka ei hyväksynyt rikkaiden verotusta, Robespierre, joka vastusti piirineuvostojen muuttamista pysyviksi laitoksiksi, Marat, jonka arkamieliset neuvot laimensivat kansalaisten innostusta.
— Oi, huudahti hän, — kuinka nuo miehet tuntuvat heikoilta Leclerc'iin ja Jacques Roux'hun verrattuina!… Roux! Leclerc! Te olette oikeita kansan ystäviä!
Gamelin ei kuullut tätä puhetta, joka varmasti olisi harmittanut häntä: hän oli mennyt viereiseen huoneeseen muuttaakseen ylleen sinisen takkinsa.
— Te voitte olla ylpeä pojastanne, sanoi naiskansalainen Rochemaure äiti Gamelinille. — Hän on suuri sekä lahjojensa että luonteensa puolesta.
Naiskansalainen Gamelin antoi vastaukseksi hyvän mainesanan pojastaan eksymättä kuitenkaan kerskailuun niin ylhäisen naisen edessä, sillä hän oli oppinut lapsuudessaan, että pienien ensimmäinen velvollisuus on nöyryys suuria kohtaan. Hänellä oli taipumusta valittelemiseen, sillä hänellä oli siihen yllin kyllin aihetta ja valittelut ikäänkuin helpottivat vaivoja. Hän puhui mielellään onnettomuuksistaan niille, joiden hän luuli voivan auttaa, ja rouva de Rochemaure näytti hänestä kuuluvan näihin. Niinpä hän nyt käyttäen hyväkseen otollista hetkeä kertoi yhteen hengenvetoon, miten vaikea äidin ja pojan oli tulla toimeen ja miten he molemmat olivat nälkään kuolemaisillaan. Tauluja ei enää mennyt kaupaksi. Vallankumous oli kuin veitsellä leikaten katkaissut kaiken liike-elämän. Elintarpeita oli vaikea saada ja ne olivat mielettömän kalliita…
Ja eukko-pahainen lasketti tämän sanatulvan niin liukkaasti kuin hänen veltot huulensa ja kankea kielensä suinkin antoivat myöten, jotta hän olisi ehtinyt päästä laulunsa loppuun, ennenkuin poika jälleen tuli saapuville, sillä tämän ylpeys ei olisi hyväksynyt sellaisia valitteluja. Hän koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa liikuttaa tätä hienoa naista, jota hän piti rikkaana ja vaikutusvaltaisena, ja herättää hänessä mielenkiintoa lapsensa kohtaloon. Ja hän tunsi vaistomaisesti, että Évaristen kauneus tuli hänelle avuksi hellyttämään ylhäisen naisen sydäntä.
Tosiaan näyttäytyikin naiskansalainen Rochemaure erittäin tunteelliseksi: häntä liikuttivat Évaristen ja hänen äitinsä kärsimykset ja hän koetti tuumiskella keinoja niiden lieventämiseksi. Hän oli taivuttava joitakin rikkaita ystäviään ostamaan maalarin tauluja.
— Sillä, sanoi hän hymyillen, — Ranskassa on vielä rahaa, vaikka se on piilossa.