— Amen, lausui isäni. — Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.
Apotti jatkoi kertomustaan:
— Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana. Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina. Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.
Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan. Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä écu'tä [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä, allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun alkujuuri.
Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.
Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää, jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari liard'ia [2 1/2 penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho puutarhatyömies.
Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut écu'n nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään. Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.
— Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa. Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?
— Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.
3.