Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän sanoi:
"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta, mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia harlekiini-hassutuksia."
Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää Pienen Bakkoksen köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta sangen hyvän latinantaitajan.
Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon, että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen Ajatelmia, Pyhän Basiliuksen Keskustelemuksia uskonnosta ja Boëtiuksen Lohdutuksia. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä. Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää, että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa, joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän. Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi, esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.
Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen puettuna.
Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan aterian, hän poikkesi Pieneen Bakkokseen ja Pyhän Katarinan kuvan kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää viiniä.
Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona, joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin myyskennellä, kuten hän, kirjoja Pyhän Katarinan kuvassa.
Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli opettanut minut kirjoja rakastamaan.
Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:
— Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?