— Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.
— On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on oleva kunniaksi vaatteilleen.
Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna. Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.
Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa. Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli poikaansa kirkonmiehenä.
Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi, näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa, jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.
Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni. Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä. Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi voinut olla todellista.
4.
Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa Kuningatar Hanhenjalan kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin hirsiin saakka.
Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi, begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu kuultu heidän kohtaloistaan, mutta Pienessä Bakkoksessa oltiin tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa. Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi oli varastanut hänen aasinsa.
— Kuinka? huudahti isäni, — eikö tuo konna istu luostarinsa vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.