Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen, samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus, jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas. Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus. Ja niinkuin Aulus Gellius, joka Attikalaisissa öissään selitti filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka Metamorfoosiinsa kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta. Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.
1.
Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier, oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli Kuningatar Hanhenjalka, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.
Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén kirkkoa, rouva Gilles'in Kolme neitsyttä nimisen rihkamakaupan ja herra Blaizot'n Pyhän Katarinan kuva nimisen kirjakaupan välillä, lähellä viinitupaa Pieni Bakkos, jonka viiniköynnöksillä koristettu ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni, otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan, peukalosta alkaen, ja sanoi:
— Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille mitään jäänytkään.
— Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua käteen pikkusormellani.
Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.
Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin
juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä
Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.
Hänen oli tapansa sanoa minulle:
— Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.
Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti joka ilta tunnin tai kaksi Pienen Bakkoksen kapakassa, jossa luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen yömyssynsä: