— Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:
— Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen, että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun. Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään. Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.
Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä merkiksi. Isäni jatkoi:
— Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä, kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin, jos niin on Jumalan tahto.
Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki, joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan. Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.
Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:
"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
auta nainen synnyttävä,
kaitse kauniisti meitä."
Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen, mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi korkealla äänellä:
— Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!