Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.
— Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille, kysytte hra d'Astaracia.
— Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, — järjestä tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas…
Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.
5.
Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien, huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.
Sangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi. Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden, kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa. Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna, kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla, Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.
Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti korvaani:
— Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi, vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä Punainen hepo, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella, Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. Punainen hepo on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa, että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä, poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan: he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi ja pysyväinen.
Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita portaita pitkin linnan penkereelle.