Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra d'Astarac pyysi meidät istumaan.
Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme, arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:
— Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille, ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta. Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin. Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla. Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.
He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa, ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa. Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se, että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla, mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua, jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.
Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset, henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat, hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen, murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.
Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen, peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen, niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla on tähän saakka ollut tilaisuutta.
Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi levottomuudella hra d'Astaraciin.
— Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa, eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat, joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta materialta.
Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet. Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.
— Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä, lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.