— Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, — kuunnella hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.
Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.
— Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, — etteköhän te nyt hätiköi ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää ajattelemattomasti sitä kaventako!
— Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista. He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan, miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun, silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja salamanterit.
Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia, joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa vaikuttamaan.
— Jalo herra, hän virkahti vihdoin, — ettekö eilen paistintuvassa puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?
— Kyllä, sanoi hra d'Astarac, — mutta se neste ei sovellu muille kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.
Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän salli minun puhua, ja minä sanoin:
— Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla? Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.
— Poikani, vastasi hra d'Astarac, — teidän uteliaisuutenne miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo helmet ovat jähmettynyttä valoa.