Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän jatkoi:

— Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.

7.

Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan, joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto- ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin, marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina. Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän olisi mukavin työskennellä.

Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta halkeamaisillaan.

— Apollon nimeen! hän huudahti, — tämähän on loistava kirjasto! Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat, uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden kirjaruhtinaiden, vertaisena.

— Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac lempeästi, — ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa, mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen. Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki, teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä tupakkahiukkasia.

Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.

— Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.

Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille seinille: