Hän vastasi minulle päätään kohottamatta:

— Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut liian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa. Tämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on hullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka eroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon ne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää niistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan varaansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa ja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä, tuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä unohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkin Imuth, se kirja, jonka Zozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä kunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta, joka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni ja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka joutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä on nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä jaloa kirjastoa Pienen Bakkoksen kapakkaan, vertaa seurustelua tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen köynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen tyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden mietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita Madauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa, että hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.

8.

Kokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard uskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle. Aterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain gnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista. Ollen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan hyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan ne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin määrin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina. Seitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni paistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta kummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän päästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.

— Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.

Ja hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi silmänsä karkean esiliinansa nurkalla.

— Isäsi, sanoi hän minulle, on Pienessä Bakkoksessa. Hän on käynyt sangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä enää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän saisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen uuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran kanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen virkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin sielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys tulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja kehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista hän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi muistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli lauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.

Minä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin hänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja että kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä. Kuitenkin hän oli edelleen huolestunut.

— Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle puhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n kirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä Sainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät, että Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren olla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä d'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa. Hän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan ja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista kolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon se onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja antelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään julkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan kuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja jossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen tapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa sivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia kuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen mielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan marsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät minusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita ja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa tuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti niitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa ja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään sanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti. Tällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan, että hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen syntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen. Hän sanoi: "Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen luokseen." Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe ei ole luonnollista.

Kunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi seuraavasti: