"Jos kunniasi, armas annoit,
sä varmaan vaivoin sitä kannoit."
Eikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan veli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär Cathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat horjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen sandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan hänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet kunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin piiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli hyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan. Cathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun säde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin kaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja sydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota likainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.
— Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on niin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko välttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä julmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?
Tuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi kuin vastenmielisesti. Mutta minä en turhan tautta ollut hra apotti Jérôme Coignardin oppilas. Tämä verraton mestari oli kasvattanut sieluni mietiskelyyn. Kuvittelin mielessäni niitä satyyreja, joita nähdään nymfien ihanissa puutarhoissa, ja ajattelin, että jos Cathérine oli kaunis kuin nymfi, olivat satyyrit, mikäli heitä meille kuvataan, rumia kuin tuo kapusiini. Päätin siitä, että minun ei ollut liikoja kummasteltava äsken näkemääni lemmenleikkiä. Kuitenkaan ei järkeni voinut haihduttaa murhettani, epäilemättä sen vuoksi, että järki ei ollut murheeni alkulähde. Nämä ajatukset seurasivat minua yön pimeydessä ja likaisessa lumisohjussa aina Saint-Germainin tielle, missä kohtasin hra apotti Coignardin, joka oli syönyt illallista kaupungissa ja nyt palaili yöksi kotiinsa hiekkakuoppien luona olevaa ristiä kohden.
— Poikani, sanoi hän minulle, olen juuri puhellut Zozimoksesta ja gnostikoista erään sangen oppineen hengellisen säädyn jäsenen pöydässä. Todellakin toinen Peiresc! Viini oli hapanta ja ruoka keskinkertaista. Mutta nektari ja ambrosia virtasi meidän sanoistamme.
Kunnon mestarini haasteli sitten minulle Zozimos Panopolilaisesta suurenmoisella kaunopuheisuudella. Ah, minä olin huono kuulija hänelle, sillä ajattelin aina edelleen tuota kuun sadepisaraa, joka yön pimeydessä oli Cathérinen huulille pudonnut.
Vihdoin hän vaikeni, ja minä kysyin häneltä, mihin kreikkalaiset olivat perustaneet nymfien erikoisrakkauden satyyreja kohtaan. Niin laaja oli kunnon mestarini oppineisuus, että hän oli valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hän sanoi minulle:
— Poikani, tuo rakkaus perustuu luonnolliseen sympatiaan. Se on eloisa, vaikka vähemmän kiihkeä kuin satyyrien oma rakkaus nymfejä kohtaan, jolle se muodostaa ikäänkuin vastaavaisuuden. Runoilijat ovat tuiki tarkkaan havainneet tuon erotuksen. Tässä yhteydessä tahdon kertoa sinulle erään merkillisen seikkailun, jonka olen lukenut eräästä Séez'n piispan kirjastossa olevasta käsikirjoituksesta. Se oli, näen sen vielä silmäini edessä, folio-vihkonen, kirjoitettu kauniilla tyylillä, nähtävästi viime vuosisadan käsialaa. Siinä kerrottiin seuraava merkillinen tosiseikka. Eräs normandialainen aatelismies ja hänen vaimonsa ottivat osaa julkisiin huveihin, toinen satyyriksi, toinen nymfiksi puettuna. Me tiedämme Ovidiuksesta, millä kiihkolla satyyrit nymfejä tavoittelivat. Tämä aatelismies oli lukenut Ovidiuksen Metamorfoosit. Hän tunkeutui niin syvälle valepukunsa henkeen, että hänen vaimonsa yhdeksän kuukauden perästä lahjoitti hänelle pojan, jolla oli sarvet päässä ja pukin jalat. Isän enemmät kohtalot ovat meille muuten tuntemattomat, paitsi että hän, kaiken luomakunnan yhteistä osaa noudattaen, kuoli jättäen jälkeensä paitsi pukinjalkaista pienokaistaan, myös toisen nuoremman pojan, joka oli kristillinen ja näöltään inhimillinen. Tämä nuorempi anoi tuomioistuimelta, että hänen veljensä julistettaisiin osattomaksi isänperintöön, koska hän ei kuulunut siihen luomakunnan lajiin, joka oli Jeesuksen Kristuksen verellä lunastettu. Normandian parlamentti, jonka kokouspaikka oli Rouen, julisti hänen asiansa oikeaksi, ja tuomio kirjoitettiin pöytäkirjaan.
Minä kysyin kunnon mestariltani, oliko mahdollista, että valepuvulla voi olla sellainen vaikutus luontoon ja että lapsen muoto voi riippua vanhempien vaatetuksesta. Mutta hra apotti Coignard kehoitti minua olemaan mokomia uskomatta.
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, muista, että hyväpäinen mies hylkää kaiken, joka sotii järkeä vastaan, paitsi autuuden asioissa, joissa on uskottava sokeasti. Luojan kiitos, minä en ole koskaan erehtynyt meidän pyhän uskontomme dogmeihin nähden, ja toivon olevani samassa onnellisessa asemassa silloin, kun kuoleman hetki lyö minulle.