Tähän tapaan keskustellen me saavuimme linnaan. Keskellä pimeyttä näytti sen kattoa punainen lieska valaisevan. Eräästä savutorvesta nousi säkenekimppuja, jotka lankesivat kultaisena sateena maahan, paksun savun kaartaessa koko taivaankantta. Me luulimme molemmat, että rakennus oli liekkien saaliina. Kunnon mestarini repi ähkien hiuksiaan.
— Minun Zozimokseni, minun papyrukseni ja kreikkalaiset käsikirjoitukseni! Apua! Apua! Zozimos!
Me juoksimme pitkin isoa puistokujaa, yli rapakkojen, jotka heijastelivat tulenkajoa, ja pääsimme linnanpihalle. Kaikki oli tyyntä ja autiota, kaikki pilkkopimeätä. Koko linna näytti nukkuvan. Me kuulimme tulen räiskyvän pimeästä porraskäytävästä. Me harppasimme kaksi porrasta kerrallaan, pysähtyen välillä vain silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mistä tuo kauhistava ääni tuli.
Meistä tuntui, että se tuli eräästä ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonne emme koskaan olleet jalallamme astuneet. Me hapuilimme sitä kohden ja nähdessämme erään suljetun oven raosta punertavaa valoa, syöksyimme kaikin voimin ovea vasten. Se aukeni äkkiä.
Hra d'Astarac, joka aukaisi sen, seisoi edessämme. Hänen pitkä, tumma vartalonsa piirtyi leimuavaa taustaa vastaan. Hän kysyi lempeästi, mikä kiireellinen asia meidät ajoi häntä tähän vuorokauden aikaan etsimään.
Tulipaloa ei ollut siellä, vaan kyllä hirvittävä takkavalkea, palaen eräässä pätsissä, jonka nimi on athanor, kuten myöhemmin opin tietämään. Koko tämä sangen laaja sali oli täynnä pitkäkaulaisia lasipulloja, niiden päällä kierteli lasiputkia, joilla oli kuin ankan-nokat, lieriöitä, jotka olivat kuin pitkäkärsäiset, paisuneet kasvot, sulatuskuppeja, tislausastioita, koeastioita, kurpitsakulhoja ja muodoltaan outoja maljakoita.
Kunnon mestarini pyyhki kiiltäviä, tulipunaisia kasvojaan.
— Ah, herra d'Astarac! hän sanoi, me luulimme koko linnan palavan kuin kuivan olkikuvon. Jumalan kiitos, kirjasto ei ole palanut. Mutta minä huomaan, jalo herra, että te harjoitatte alkemiaa.
— En tahdo salata teiltä, vastasi hra d'Astarac, — että olen suuresti edistynyt siinä, löytämättä kuitenkaan sitä thelemaa, joka on työni täydellisentävä. Juuri sillä hetkellä, jolloin te, hyvät herrat, syöksyitte ovelleni, minä manasin esiin Maailman henkeä ja Taivaan kukkasta, joka on todellinen Nuoruuden lähde. Ymmärrättekö hiukan alkemiaa, herra Coignard?
Apotti vastasi, että hän oli kirjoista saanut pienen esimaun siitä, mutta että hän piti sen harjoittamista turmiollisena ja uskonnonvastaisena. Hra d'Astarac jatkoi hymyillen: