— Te olette liian tietorikas mies, apotti Coignard, ettette tuntisi Lentävää kotkaa, Hermeen lintua, Hermogeneen kananpoikaa, Korpinpäätä, Vihreätä leijonaa ja Fenix-lintua.
— Olen kuullut sanottavan, vastasi kunnon mestarini, — että nuo nimet merkitsevät viisasten kiveä, sen eri tiloissa. Mutta minä epäilen, tokko lie mahdollista muuttaa metalleja toisesta toiseksi.
Hra d'Astarac vastasi vakaumuksella:
— Mikään ei ole oleva minulle helpompaa, herra apotti, kuin tehdä loppu teidän epäilystänne.
Hän aukaisi vanhan, ontuvan kirstukaapin, joka nojasi selkäänsä muuria vasten, otti sieltä kuningasvainajan kuvalla leimatun kuparirahan ja huomautti meille pyöreätä täplää, joka näkyi molemmin puolin sitä.
— Tämä, hän sanoi, on sen kiven vaikutusta, jolla kupari muutetaan hopeaksi. Mutta se on vain vähäpätöisyys.
Hän palasi kirstukaapilleen ja otti sieltä munankokoisen safiirin, ihmeteltävän suuruisen opaalin ja kourallisen mallikauniita smaragdeja.
— Kas tässä, hän sanoi, eräitä kätteni töitä, jotka todistavat teille riittävästi, että alkemia ei ole vain tyhjien aivojen houreita.
Kirstun pohjalla, jossa nämä kivet hujanhajan olivat, kimalteli viisi, kuusi pientä timanttia, joista hra d'Astarac ei maininnut meille edes sanallakaan. Kunnon mestarini kysyi häneltä, olivatko nekin hänen töitään. Alkemisti myönsi sen.
— Jalo herra, sanoi apotti, neuvoisin teitä varovaisuuden vuoksi näyttämään juuri noita uteliaille kävijöille. Jos te ensin näytätte safiirin, opaalin ja rubiinin, sanovat he, että perkele yksin on voinut saada aikaan sellaisia kiviä, ja te joudutte syytteeseen noituudesta. Muuten voikin vain piru itse elää näiden pätsien hehkussa, jossa hengittää liekkejä keuhkoihinsa. Minä, joka olen ollut vasta neljännestunnin täällä, olen jo puolipaistunut.