Hra d'Astarac hymyili hyväntahtoisesti ja lausui näin päästäessään ulos meidät:
— Vaikka tiedänkin, mistä minun on kiinni pidettävä, kun tulee kysymys perkeleen ja tuon Toisen olemassaolosta, minä mielelläni antaudun heistä puheisiin ihmisten kanssa, jotka uskovat heihin. Perkele ja tuo Toinen ovat, niin sanoakseni, kaksi luonnetta, ja heistä voidaan keskustella niinkuin Akilleesta tai Thersiteestä. Olkaa vakuutetut, hyvät herrat, että jos perkele on sellainen kuin sanotaan, hän ei asu niin jalossa alkuaineessa kuin tuli on. On suuri ristiriitaisuus asettaa niin ilkeä elikko asumaan aurinkoon. Mutta, kuten minulla oli jo kunnia sanoa teidän äitinne kapusiinille, herra Paistinkääntäjä, minä luulen, että kristityt panettelevat saatanaa ja hänen henkiolentojaan. On mahdollista, vaikka käsittämätöntä, että jossakin tuntemattomassa maailmassa voisi olla vieläkin pahasisuisempia olentoja kuin ihmiset. Mutta jos on olemassa sellaisia henkiä, niin ne varmaankaan eivät asu tulen jalossa alkuaineessa, tähtien hehkuvien tytärten keralla, vaan valottomissa paikoissa, ja jos he palavat, he palavat jäässä, joka sekin todella polttaa kipeästi. He kärsivät, koska he ovat pahoja ja koska pahuus on syntiä, mutta he kärsivät vain pakkasenpuremista. Mitä tulee teidän saatanaanne, hyvät herrat, joka on kauhistus teidän jumaluusoppineillenne, niin en pidä häntä niin halveksittavana, päättäen siitä kaikesta, mitä te sanotte hänestä. Jos hän sattumalta olisi olemassa, minä en pitäisi häntä ilkeänä elikkona, vaan pienenä keijuna tai ainakin metallitaitoisena tulenhenkenä, hiukan leikillisenä ja sangen älykkäänä.
Kunnon mestarini tukki korvansa ja pakeni päästäkseen enempää kuulemasta.
— Mikä jumalattomuus, poikani Paistinkääntäjä! hän huudahti portaissa, — mikä herjatulva! Oletko kyllin ymmärtänyt kaiken, mikä on hylättävää tuon filosofin lauselmissa? Hän kehittää ateisminsa eräänlaiseen hilpeään raivotilaan, joka minua kummastuttaa. Mutta juuri se tekee hänet melkein viattomaksi. Ollen erossa näet kaikesta uskonnosta hän ei voi pirstoa meidän Pyhää kirkkoamme, kuten ne, jotka jäävät killumaan kiinni siinä jostakin puolipoikkinaisesta ja verta-vuotavasta jäsenestään. Sellaisia ovat, poikani, luterilaiset ja kalvinistit, jotka jäytävät kirkkoa miltei eroon saakka. Ateistit sitävastoin käyvät yksin perikatoon, ja me voimme syntiä tekemättä syödä päivällistä heidän kerallaan. Sentähden meidän ei ole tarvis kärsiä tunnonvaivoja asuessamme hra d'Astaracin katon alla, joka ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta huomasitko, poikani Paistinkääntäjä, että hänen kirstunsa pohjalla oli kourallinen pieniä timantteja, joiden lukua hän ei itsekään näyttänyt tuntevan ja jotka näyttivät minusta olevan oikeata lajia? Opaalia ja safiireja minä epäilen, mutta nuo pienet timantit tuntuivat minusta todennäköisiltä.
Tultuamme ylös huoneisiimme me toivotimme hyvää yötä toisillemme.
10.
Kevääseen saakka me vietimme kunnon mestarini kanssa säännöllistä ja sulkeutunutta elämää. Me teimme työtä koko aamupäivän kirjastossa ja palasimme taas päivällisten jälkeen sinne, niinkuin teatteriin, käyttääkseni hra Jérôme Coignardin omaa lausepartta. Mutta me emme tulleet sinne — sanoi tämä erinomainen mies — aatelismiesten ja heidän lakeijainsa tavoin katsoaksemme jotakin karkeaa ilveilyä, vaan kuunnellaksemme vanhojen kirjailijain yleviä, vaikka ristiriitaisia vuoropuheluja.
Täten edistyi ihmeellisesti Zozimos Panopolilaisen lukeminen ja kääntäminen. Minun osani siihen oli aivan mitätön. Sellainen työ kävi yli tietojeni, ja minulle oli kyllin vaivaa oppia, missä muodoissa kreikkalaisia kirjaimia papyruspinnoilla käytettiin. Autoin kuitenkin mestariani hakemaan valaisevia kohtia niistä kirjailijoista, jotka voivat tulla kysymykseen hänen tutkimuksissaan, eritoten Olympiodoruksesta ja Photiuksesta, jotka siitä saakka jotenkin tarkoin tunnen. Pienet palvelukset, jotka tein hänelle, kohottivat minua suuresti omissa silmissäni.
Tuiman ja pitkän talven jälkeen minusta oli jo tulemaisillaan tiedemies, kun kevät saapuikin äkkiä suloisten seurakumppaniensa valon, vihreyden ja heleän linnunlaulun kera. Syreenien tuoksu, joka tunkeutui kirjastoon, tuuditti minut epämääräisiin unelmiin, joista kunnon mestarini äkkiä herätti minut sanoen:
— Jacques Paistinkääntäjä, olepas kiltti ja kiipeä tikapuille sekä sano minulle, eikö tuo Manetho lurjus puhu eräästä jumalasta, jonka nimi on Imhotep. Hän kiusaa kuin piru minua ristiriitaisuuksillaan.