Ja kunnon mestarini täytti nenänsä nuuskalla sangen tyytyväisen näköisenä.
— Poikani, hän sanoi minulle vielä, on merkillistä, kuinka suuri vaikutus meidän vaatteillamme on meidän siveelliseen tilaamme. Siitä saakka kuin kaulukseni on saanut täpliä niistä erilaisista kastikkeista, joita olen sen päälle tiputtanut, tunnen itseni vähemmän kunnialliseksi mieheksi. Eikö sinulle, Paistinkääntäjä, nyt kun olet puettu kuin markiisi, tule halu olla läsnä jonkun oopperatytön toaletinteossa ja heittää kourallinen vääriä kultarahoja faaraopöydälle. Sanalla sanoen, etkö tunne itseäsi säätyhenkilöksi? Älä pane pahaksi mitä sanon, ja muista, että riittää panna töyhtökypäri minkä jänisjussin päähän tahansa, ja hän menee heti ja halkaisee kallonsa kuninkaan palveluksessa. Poikani, meidän tunteemme ovat usein muodostuneet tuhansista tuskin huomattavista pikkuseikoista, ja meidän kuolemattoman sielumme kohtalo riippuu joskus henkäyksestä, joka on liian keveä edes heinänkortta häilyttämään. Me olemme tuulten leikkikaluja. Mutta ole hyvä ja ojenna minulle Vossiuksen teos Rudimenta, jonka punaisten niteiden näen kurkistavan tuolta vasemman kainalosi alta.
Samana päivänä saattoi hra d'Astarac meidät päivällisen jälkeen, joka syötiin klo 3, puistoon kävelemään. Hän johdatti meidät sen läntiselle taholle, Rueilia ja Mont Valérienia päin. Se oli synkin ja autioin osa puistosta. Jänisten järsimät ruohot ja köynnöskasvit peittivät käytäviä, ja suuret, kaatuneet puunrungot olivat siellä täällä tukkineet tien kokonaan. Marmoripatsaat sen varrella hymyilivät vain tietämättä mitään omasta häviöstään. Eräs nymfi vei raajarikkoisen kätensä huulilleen, viitaten jotakin paimenta olemaan vaitelias. Nuori fauni, jonka pää virui maassa, koetti vielä kohottaa huilua suulleen. Ja kaikki nämä jumalalliset olennot näyttivät opettavan meitä ylenkatsomaan ajan ja kohtalon vääryyksiä. Me seurasimme erään kanavan rantaa, jonka virtaava sadevesi kostutti normandialaisten omenapuiden juuria. Erään pyöreän aukeaman ympärillä joivat kyyhkyset kallellaan olevista vesisäiliöistä. Tälle paikalle saavuttuamme me poikkesimme pienelle polulle, joka johti tiheään pensaikkoon.
— Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. — Tämä polku on siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä, jotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa astumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai rahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran nostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.
Minä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra d'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen selvänäköisyys.
— Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.
Se johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän tiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan asuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.
— Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. — Siinä asuu maailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus, työskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen luonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas jälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni alla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin pojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun pöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi. Te ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on kehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan asuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa tyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää viivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä teidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.
Näin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin kiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan heitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä nojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen leuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen kruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan, ja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan, kellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.
Vaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän ei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme. Hänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän pyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän käytti kirjoituskalunaan.