— Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole hulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan ja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan, eikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä niiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin. Henget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin mielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat demonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten tekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman omaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten kohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta kadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen, Noakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.
— Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä permannolla, josta tomupilvi nousi, — oh, mitä mielikuvitteluja! Se on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin paljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren kruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen naurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään ennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin tulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin suurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan jokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä suunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan mielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla muinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.
Mosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:
— Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: "Kevytmielinen mies, joka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä tabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa."
Tämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästit
Mosaïdelle.
11.
Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen puiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan. Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään kohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa. Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde, Zozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia, joista olin heräävä kerran Kuningatar Hanhenjalan paistinvartaan ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.
Joku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja pussipäähineen väliin.
— Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, — eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan rannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.
Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle, käyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä tapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut, joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.