— Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te luulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?
— Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin teitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä minä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.
— Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut etusijan tuolle liinapäiselle savoyelaistytölle, joka oli koko kaupunginosan häpeäpilkku.
— Oh, uskokaa minua, Cathérine, se ei suinkaan ollut minun mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi, että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.
— Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?
— Minä näin sen, Cathérine.
— Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?
— Minä näin, Cathérine.
— Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia, te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?
— En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun mielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä teidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen, joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin rajattomasti teitä.