Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin surumielisellä äänellä:
— Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin teitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.
Hän huudahti:
— Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!
— Te ette siis rakasta kapusiineja?
— Hyi!
Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme, meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni haihtuvan hekkumaan.
Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta, posket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.
— Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. —
Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la
Guéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin
kärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.
Mutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti: