— Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo, joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan teidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!
Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi näin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi vielä kerran:
— Iltaan saakka siis!
12.
En tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä. Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni katukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.
— Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa: minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin täällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä asiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi. Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta suloisia.
Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat pelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä. Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:
— On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei ole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta hallitsevat:
Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin, joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen kuvan siitä.
Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai kuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn tähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta ravintonsa!