Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja mätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta! Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.
Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko, että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme, ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin huomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa suurempi kuin itse talo!
Minun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että maailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet, joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen vieriessä ja muuttuvat loaksi. — Eipäs! vastaan minä teille. Sillä ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja. Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi tunkea teidän sydämeenne.
Poikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä on tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää kuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet, jotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja palatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen, jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä. Sen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.
Poikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään enemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen. Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton aikaansaannos.
Totta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta. Kaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se on päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen töistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden, sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset. Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja. Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä koskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.
Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet, nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret, jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita, joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö, jota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti, jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla, jonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen, kallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus, millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota, joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin palajamatta.
Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta, että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita. Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään, jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla, harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti rikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat. Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.
— Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää, ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen kapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären. En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo avioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.
— Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä. Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin, poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen, ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi. Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa mitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi hänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät häntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.